Optimistin puolillaan oleva lasi on puoliksi täynnä, pessimistin puoliksi tyhjä. Vaihtoaikani saavuttaa tänään puolimatkansa ja koen olevani optimisti mutta miksi minusta silti tuntuu, että lasini on vielä puoliksi tyhjä?
Kyllä, kaikki jotka olette laittaneet rahanne likoon sen puolesta, että kyllä se tyttö tulee maitojunalla kotiin ennen vaihdon puoltaväliä, olette hävinneet. Toivottavasti paljon ja karvaasti. Kahdeksan viikkoa takana ja saman verran edessä, melkein humisee korvissa kun aika juoksee. Jatkossa suhisee vieläkin kovemmin, on nimittäin sen verran aktiviteettia tiedossa. Paljon on vielä kokematta.
Kööpenhamina on tullut tämän muutaman neliökilometrin alueelta tutuksi ja kotoisaksikin. Ydinkeskusta on pienellä alueella ja suunnistus on helppoa. Mielikuvissani Helsinki piirtyy suurempana kaupunkina, metropolimaisempana siinä missä Kööpenhamina on kotoisan pikkukaupunkimainen keskieurooppalaisella lämmöllä vaikka on Helsinkiä suurempi. Toisaalta en ole eläissäni asunut Helsingissä, joten mikä minä olen vertaamaan. Kööpenhamina on maisemiltaan ja tunnelmaltaan jokseenkin erilainen kuin mielikuvissani, jotka perustuivat vahvasti Pekka Töpöhäntä Kööpenhaminassa – kirjaan, mutta pyöriä löytyy juuri niin paljon kuin varoiteltiin. Kaikkien katujen vierellä kulkee pyöräkaista ja pyörätiet ja pyöräilijät ovat etusijalla jopa jalankulkijoihin nähden. Edelleen sydän pomppii kurkussa tuolla keskustassa autojen välissä polkiessa mutta porukan mukana mennessä ei voi jäädä liikennevaloihin miettimään.
Tanskalaiset ovat juuri niin tyylikkäitä kuin pelkäsin. Ainakin koulussa vastaan kävelee jatkuvalla syötöllä pitkiä, hyvinvoivan näköisiä ihmisiä jotka onnistuvat näyttämään yhtä aikaa huolettomilta ja skarpeilta neutraaleissa väreissään ja harkitun rennoissa asukokonaisuuksissaan. Kaikki tapaamani ovat kuitenkin olleet todella helposti lähestyttäviä, avuliaita ja omaavat erittäin hyvän englannin kielitaidon. Toisaalta tanskalaiset ovat myös hirvittävän ylpeitä saavutuksistaan ja jopa suomalaisia isänmaallisempia. Kaikkialla myydään punavalkolippuja heiluteltaviksi eri tarkoituksiin, tanskadesignista puhutaan jopa ruokapöydässä kun kiistellään haarukoiden suunnittelijasta ja rasvaa tirsuvaa paistia syödään ylpeydellä siitä, että maassa elää (ainakin vielä..) noin kymmenkertainen määrä possuja kuin ihmisasukkeja. Täytyy sanoa, että tanskalaisten riemukasta itsetuntoa kaipaisi välillä suomalaistenkin melankoliseen talvisodan henkeen.
Ne haarukat olivat nimittäin Iittalan.
Koulusta olen ollut todella innoissani täällä. Yleinen tapa on, että kontaktiopetusta on yksi tai korkeintaan kaksi luentoa viikossa kurssia kohti mutta itsenäistä lukemista onkin sitten sitäkin enemmän. Luennolle tullaan valmistautuneena ja asiat käsitellään todella aktiivisen keskustelun kautta. Jokaisen luennon jälkeen tuntuu, että pää pursuaa uusia ajatuksia ja itsetunto on vähintään nerouden mittakaavoissa. Kyseenalaistaminen, kritiikki ja omien ajatusten esilletuonti on enemmän kuin sallittua ja tanskalaiset käyttävät tätä mahdollisuutta erittäin hanakasti. Jopa siinä määrin, että kellon näyttäessä pari minuuttia yli opettaja viheltää pelin poikki marssimalla ulos luentosalista. Negatiivisena asiana lisäksi voisin mainita, että kursseilla käytetyt kirjat yleensä ostetaan, sillä kirjastosta löytyy kutakin teosta noin kaksi kappaletta ja toinen niistä on lukusalikappale.
Rahan menoa ei muutenkaan voi estää. Jos joku edelleen kehtaa väittää, että Suomessa ruoka on kallista, tervetuloa Tanskaan. Ruuan lisäksi kaikki on sangen hyvissä hinnoissa. Siis kauppiaalle. Suuri onni on, että Tanskan kruunun vaihtokurssi on niin ikävä (7,294..) ettei jokaista hintaa jaksa (lue:uskalla) reknata euroihin.
Opiskelijaelämää on vaikea vertailla Jyväskylän Pörssi-henkeen, sillä kauppakorkea on lähes yhtä suuri kuin koko Jyväskylän yliopisto ja ”ainejärjestöjä” ja niiden pienempiä versioita löytyy pilvin pimein. Lisäksi kuten Suomessakin vaihtarit viettävät aikaa keskenään ja tanskalaiset omissa porukoissaan. Kuitenkin täytyy sanoa, että esimerkiksi mainoksia mahdollisista bileistä näkyy huomattavasti vähemmän ja ihmisten välillä ei ole havaittavissa samanlaista yhteishenkeä kuin vaikkapa kylterien kesken Suomessa on. Lisähuomautuksena mainittakoon, että selittäessäni sitsien ajatusta muutamalle tanskalaiselle, kyseinen pöytäjuhla kuulosti kuulemma ”ruotsalaiselle sievistelylle”. Ei siis Helan gåria täällä. Höh.
Huoneeni ikkunasta näkyy jatkuvasti nousevia ja laskeutuvia lentokoneita. Jokaisen kohdalla mieli vie väkisinkin kotiin. Ajatus vaihtarielämästä ei juurikaan ole muuttunut kahdeksassa viikossa. Kokemus on mahtava, mutta en siltikään näe tätä minään elämää suurempana ilotulituksena. Kaikki päivät eivät ole pelkkää hunajaa ja sokeria, kuten ei tavallisessakaan elämässä. Joka päivä kokee uutta ja oppii paljon mutta kahdeksan viikon kuluttua olen luultavasti enemmän kuin valmis palaamaan tuttuihin ympyröihin. Tämä aika piirtyy muistoissani hienoksi hetkeksi, joka minun oli pakko tehdä itseni vuoksi.
Ai niin, olen mahdottoman ylpeä näistä ovelasti yritystermeistä väännetyistä otsikoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti