To my Kongens Tvaervej

There are no words to describe my feelings right now and yet still I’m trying to formulate descent sentences to write this small text. This is not a farewell, we’ll meet again as we have promised, but it is a tribute to all memories we shared during this autumn. 

Being an exchange student was never my dream, it was just something I had to do to prove myself that I wasn’t a total loser. I’ve never been so afraid that I was at the airport on 20^th of August. First, I had never been abroad just by myself and for this long. Secondly I was going to country that I had never visited, live with people I had no clue who they were, and survive with my English language skills. I’m thankful for the little voice of sense that made me step into that airplane, because from that moment on I haven’t regretted a second.

Mostly it is because of you. From the first second in the house everyone was an important part of this group that was formerly called even a second family. We know each other very well now but probably in different way than we know our closest friends back home. We may not know how many siblings does someone have or what is his or her home address but we know how he or she is in the morning, what kind of foods he or she cooks the best or especially, how has this journey affected on each and every person in this house. 

The best moments have probably taken place in the kitchen. Suddenly, more or less ten people have gathered over one small table just chatting about regular things, laughing and sharing the happenings of the day. Of course there are plenty of more special memories such as fun parties, Wednesday nights in Francis Pony, Sunday brunches, choir rehearsals, not to mention our multiple trips all over Denmark and yea, in certain cases all over Europe. Funny thing is that while having fun and enjoying your exchange period sometimes as much as you almost forget to breathe, we have actually learned something every single day.  From the places we have seen, from Danish unpleasant weather, from the lectures (almost forgot to mention school..), from each other’s cultures and backgrounds, from living with 17 housemates, but the most of all, from ourselves. Independence in broad sense is probably the most major thing for most of us, and it covers so many other themes inside the concept. You have to be able to find out about things by yourself, make sure you have enough clean clothes and that your fridge shelve in not empty. At the same time you must be flexible with your own habits and consider other people and their feelings. You have to be able to solve problems, negotiate, get to know people and give something out to them, form a character and be yourself at the same time. 

How on earth have we managed to study our courses at the same time?!

Bernadette, Berndt, Damaris, Hayley, Hélène, Hyiem, Karina, Jordan, Manon, Marie, Marina, Max, Nicola, Patrizia, Paula, Sandra and Sofia.  You all have a special place in my heart and I have no idea what I have done right to get this privilege to share this experience with you. I’m looking forward to make new memories with you, my dear friends. 

Yours with all my heart,

Anna

I know that all my finnish friends are laughing their heads off but I want to dedicate you a song. It’s called “Lightyears”.

Even all the worlds

Could never

Tear us apart from each other.

Even lightyears.

Never.

You sing to my ear

As the northern wind would whisper.

You follow me every night and day

And I miss you even more.

You left your shadow with me.

Chorus:

“Although

You spent only a short moment with me.

I’m still with you.

Although

The distance between us is so long. 
You’re close to me also here

You left your shadow with me

I see you in my thoughts”

If I still could

I would like to tell you

How much our endless friendship means to me

You left your shadow with me

Chorus

Part of you will stay here

Even if you are so far away

I look for you

And just closing my eyes you stand right in front of me.

(the video itself is not good but focus on the music)

Final Countdown

Ilmoitusluontoisena asiana todettakoon, että tämän syksyn ja vaihdon viimeinen luento on nyt pulkassa.

Väliablodit.

Toisena ilmoitusluontoisena asiana kerron, että vaihtoa on jäljellä viikko. Tai siis, viikko ja yksi päivä. Toisaalta laskeudun Suomen kamaralle torstaina puoliltapäivin, joten sitä ei oikeastaan voi laskea vaihtopäiväksi.

Sain eilen toisen jäljellä olevista projekteista kuosiin ja toisen brief meillä oli tänään tosiaan tuolla viimeisellä luennolla. Itse MINI-projectin kirjoittaminen jäänee kuitenkin Jyväskylän tammikuiseksi ohjelmaksi, sillä tuo sana MINI ei aivan korreloi työmäärään jota kirjoitelma edellyttää.

Ja toisaalta en tahtoisi viettää viimeisiä vaihtopäiviäni kirjastossa.

Paitsi että saatan joutua, sillä netti ei toimi vieläkään.

Kuitenkin, alkaa tuntua sille, että vaihdon loppu on käsillä. Olo on sekoitus haikeutta, onnellisuutta ja järjetöntä ylpeyttä siitä, että pystyin tähän. Asumaan melkein neljä kuukautta ulkomailla periaatteessa yksin. Olen saanut virallisesti luvan alkaa haikeilla heippojen sanomista huomenna.

Toivottavasti ei iske nestehukka.

Tekniikka pettää

Pahimpia painajaisiani ajatellen mitä vaihdossa ollessa voisi sattua, on toteutunut. Ei, en kirjoita tätä lyhyttä viestiä maaten sairaalavuoteella tai edes lentokentällä matkalla Suomeen jonkin-hirveyden-jota-en-edes-tahdo-ajatella - vuoksi. Kirjoitan tätä tekstiä koulun hiljaisessa lukusalissa koulun langattoman verkkoyhteyden voimin, koska en talossamme saa nettiyhteyttä toimimaan.

Hei olen Anna ja olen nettiriippuvainen.

Mutta voitte uskoa miten elintärkeä osa netti voikaan olla vaihdossa. Paitsi että kaikki tieto välittyy sähköpostin ja Facebookin kautta, netti on erittäin olennainen osa yhteydenpitoa Suomeen ja noh, täytyy sanoa että internetin ihmeellisessä maailmassa tulee vietettyä aikaa muutoinkin vähintäänkin riittävä määrä.

Ja nyt olen tyystin ilman.

Tai no, en ole. Asioilla on hopeareunus, kuten aina. Koululla pääsen kyllä nettiin  ja en ole täydellisessä Facebook - tiedottomuudessakaan, kiitos ihanille kanssa-asujilleni. Tässä taas huomaa kuinka ihanien ihmisten kanssa olen päätynyt saman katon alle. Jokainen on tarjonnut konettaan lainaksi ja moni tutkinut lannistumatta koneeni asetuksia ja verkkoyhteyksiä, jotka ovat suomeksi. Lisäksi moni on omasta tahdostaan kysellyt perheiltään/ystäviltään/googlelta neuvoja ja mahdollisia ratkaisuja ongelmaani.

Kiitos vaan kaverit, teette todella helpoksi lähtemisen ensi viikolla. 

Eikä varmaan itketä taas yhtään. 

Sen sijaan, koulun IT - tukea ei tule ikävä. Perjantaina avulias sangen salskeat piirteet omaava nuorimies käytti ajastaan noin puolitoista tuntia auttaakseen ongelmassani mutta ei löytänyt perimmäistä syytä. Neuvoi tekemään virusskannauksen ja kiintolevyn eheytyksen. Tein, kesti kymmenen tuntia, eikä löytynyt kerrassaan mitään vikaa. Noh, kello olikin tuossa vaiheessa yli keskiyön ja viikonloppuna tuki ei ole auki. Tänä aamuna marssin suurin toivein ilmoittamaan ettei yhteyttä ole edelleenkään. Tällä kertaa vähemmän miellyttävillä ulkoisilla ominaisuuksilla varustettu mieshenkilö töksäytti, ettei tämä kuulu hänen toimenkuvaansa ja aikansa konettani tutkittuaan totesi, että kannattaa konsultoida sitten Suomessa jotain huoltoa jos ei ala toimia.

Kyllä, olen puolitoista viikkoa ilman nettiä. 

Paitsi että tänään marssin johonkin palvelualttiiseen tietokonehuoltoon. Piste.

Hei DeeJii, pää kii

Olen jo pitemmän aikaa ajatellut koota jonkinlaista soittolistaa biiseistä, joita olen luukuttanut eniten vaihtoaikanani. Kuitenkin noiden laulujen määrä alkoi hätyytellä jo kolminumeroisia lukuja, joten päätin että taitaa olla aika alkaa purkaa listaa. Mikäli laiskuus ei iske, saatanpa jakaa YouTubesurffailujeni antia tänne enemmänkin. 

Otsikosta huolimatta en taida sisällyttää listaan juurikaan Nylon Beatia vaan fiilistelen ala-asteaikojani ihan itsekseni.

Ja taidanpa laittaa sittenkin vielä loppukevennyksenä pikkuisen Nylon Beatia.

Huomenna vietellään Ameriikan tyyliin kiitospäivää ja heräilen aamuvarhaisella leipomaan ei-niin-amerikkalaista joululimppua. En sentään laita taikinaan ruisjauhoja, sillä saattaisi kaiken muun ohessa vaikuttaa liian terveelliseltä..

Filmi poikki, muistokortti täynnä

En omaa omakohtaista kokemusta päihteiden aiheuttamista tiedottomuustiloista mutta viimeiset pari viikkoa ovat menneet taas sellaista vauhtia että äsken istahdettuani työpöytäni ääreen alkoi ensimmäistä kertaa hetkeen tuntua tavalliselta vaihtariarjelta. Todisteena siitä, etten ole viettänyt aikaani unelmoiden narisevalla runkopatjallani on kuitenkin hymystä pysyvästi yläasentoon jämähtäneet poskilihakset, herkuista pinkeä maha, puoli muistikortillista kuvia ja se valtavan onnellinen olo, jonka jokainen vieraani on tuonut tullessaan.

Tässä välissä kiitos jokaiselle.

Niinan kanssa tulee usein nautittua jotakin kulttuuripitoista ja kävimmekin baletissa Kööpenhaminan uudessa oopperatalossa. Lisäksi huokailimme Tivolin satumaisille joulukoristeille, harhailimme pitkin katuja, höpöttelimme, herkuttelimme brunssilla, nauroimme, ja yhden illan vietimme tutustuen kamerani itselaukaisimeen.

Kyllä, kolme vuotta vanhassa rouskussani on sellainenkin.

Niinan jälkeen luokseni lensi kummitätini Miki ja seuraavat päivät kuluivatkin jälleen kävellen ja yrittäen tiivistää elämääni Kööpenhaminassa pähkinänkuoreen. Kävely tulikin tarpeeseen, sillä sillä määrällä herkkuja lakoaisi muutama karppaaja. Kävimme myös katsomassa Tintin 3D – versiona Pohjoismaiden suurimmassa elokuvateatterissa, Milou (englanniksi Snowy ja tanskaksi Terry) oli ihana!

Torstaina istuin popcornit sylissä jo toistamiseen samalla viikolla kun eräs tietty vampyyrileffa sai ensi-iltansa päivää ennen Suomea. Ei varmaan tarvitse kertoa, että kikattelin melko paljon. 

Ja huokailin sille romantiikan määrälle.

Oih.

No saattoi siihen huokailuun vaikuttaa tiettyjen näyttelijöiden tietyt ulkonäköpoliittiset ominaisuudetkin.

Khihihi.

Perjantaina aamuvarhaisella saapuivat näillä näkymin viimeiset vieraani Elina ja Mikko. Olin jo ajatellut että pariskunta osaa hoitaa pakollisen nähtävyyskierroksen keskenään ja keskityimmekin hengailuun. Tätä toteutimme Tivolissa, ravintoloissa, baareissa, eläintarhassa, Carlsbergin panimolla ja keskustan kaupoissa. Hauskaa oli ja tiedoksenne, että Carlsbergillä sai myös kokista.

Kotiinpaluuseen on aika tarkalleen kaksi ja puoli viikkoa. Pitäkää se lumi siellä maassa ja lämpömittari miinuksella, kiitos.

The weather outside is frightful

Marraskuun kahdeksas, tähän on tultu. Enää ei voi laskea jäljellä olevaa vaihtariaikaa kuukausissa. Tai no, tänään vielä voi mutta huomennapa ei.

Ihan kuin joku olisi pistänyt jääkalikan mahanpohjaan. Kupla puhkeaa ja oikea elämä alkaa taas.

Lähden kohtapuoliin sulattelemaan sitä kalikkaa kahvin ja cupcakesien avulla mutta ennen sitä täytyy vähän kertailla mitä sitä onkaan tehty viimeiset pari viikkoa. 

Paitsi kuunneltu Coldplaytä.

Colplayn lisäksi olen kuunnellut kaikki YouTuben tarjoamat joululaulut ja poltellut kynttilöitä yrittäen epätoivoisesti kuvitella ulos leijailevia lumihiutaleita ja poskia pistelevää pakkasta. Kyllä, vaihtariajan toinen todella relevantti stressi on saavutettu ja tällä kertaa aiheena on niinkin minun vallassani oleva ilmiö kuin sää. Toisten otsasuonet pullistelevat artikkeleiden määrästä, minun lumen määrättömyydestä. Eikä näy vielä jouluvalojakaan ikkunoissa. Ihmiselle, jolle joulu on yksi viidestä vuodenajasta siinä syksyn ja talven välissä, tämä on hyvin vaikea ymmärtää. Siispä ripottelen kanelia jokaiseen ruokaan ja juomaan, seuraan sääennusteita lähes yhtä paljon kuin Facebookia ja kuuntelen Let it snowta repeatilla.

Vaihtoajan loppukiriin liittyy loppukiri myös koulun suhteen. Kaksi tenttiä on takana ja kaksi viimeistä kurssia alkoivat viime viikolla. Kummallakin kurssilla tentin korvaa 15 sivun pituinen individual mini-project. Koska vaihtarina olisi mukava katsella Kööpenhaminaa viimeisinä hetkinä muualtakin kuin kirjaston ikkunasta, tuo sana MINI-project särähtää ikävästi korvassa. Olen kuitenkin päättänyt härskisti käyttää hyväkseni kandityötäni, josta saan toiseen työhön siirrettyä Google Translatorin kautta mukavasti teoriapohjaa. Lisäksi toisen työn palautus on vasta tammikuun lopussa, joten on todennäköistä että muistelen lämmöllä vaihtoaikaani myös Jyväskylän yliopiston kirjaston keltaista lukukopin seinää tuijotellen. 

Kuitenkin Kööpenhaminaa tulee katseltua näin loppuaikanakin varsin mukavasti, siitä pitää huolen huima määrä vieraita joita saan tänne käymään. Ylihuomenna rakas ystäväni Niina saapuu valaisemaan koko marraskuisen harmauden, maanantaina luokseni lentää kummitätini Miki ja perjantaina vielä Elina ja Mikko. Siihen jäisi vielä pari viikkoa päästä aistimaan orastavia joulutunnelmia, joten vielä ehtii!

Ystäväni Päivi kävi jo pari viikkoa sitten ja saikin kokea kunnon vaihtari-Halloweenin. Suoraan lentokentältä riensimme kaivertamaan kurpitsoja ja reilun kymmenen ihmisen pakkautumisesta pieneen keittiöön veitsien ja sangen kovakuoristen kurpitsojen kanssa mahtoi olla melkoinen perehdytys taloomme. Kivaa oli koko viikonlopun!

 

 

And it was all yellow

Mistä tietää, että talossa asuu keskimääräistä nörtimpiä ihmisiä? No tietenkin siitä että illan pimetessä yhden jos toisenkin huoneesta alkaa vienosti kaikua Chris Martinin toisinaan falsetissa soiva ääni. 

Noei, oli hiukan karski yleistys mutta jostain syystä talossamme asuvia yhdistää myös musiikkimaku, sillä kaikki tuntuvat tykkäävän Coldplaysta. Tällä alkavalla viikolla tuo bändi killuu mukanani muutoinkin, sillä eilen katsoimme Sofian kanssa livelähetyksen yhtyeen Pariisin-konsertista, huomenna alamme kuorossa laulaa Viva la Vidaa ja torstaina kaikki huipentuu kun vietämme oikein teemailtaa katsoen viime viikolla soitetun konsertin, joka on ladattu YouTubeen.  

Marraskuu alkaa siis varsin tunnelmallisissa merkeissä. 

Mutta lumesta ei ole vielä ajatustakaan, hyvä että puut ovat tajunneet värjäytyä.

 

 Jokerina kuukauteen soveltuvaa musiikkia. Onnittelen lämpimästi kanssa-asujia.